Elämäntarina

Musiikki: Evanescence - My immortal

Kirjoitetuista elämäntarinoista tai kokemuskertomuksista, olivatpa ne millaisia hyvänsä, syntyy monesti johdonmukainen ja looginen kuva. Tarkoitan näillä suhteellista johdonmukaisuutta ja loogisuutta. Joka tapauksessa syntyy vaikutelma, että tapahtumat seuraavat toisiaan ymmärrettävässä järjestyksessä.

Haluaisin rikkoa tuota kuvaa, koska oikea elämä on ainakin minulle sekavaa, epäjohdonmukaista ja sotkuista. Nykyisin ärsyynnyn näennäisestä johdonmukaisuudesta, kun palaan vanhojen päiväkirjojeni pariin. Tästäkin blogista voisi parin ensimmäisen tekstin perusteella ajatella, että vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumiseni muodostaa jonkinlaisen selkeän polun, jota pitkin olen marssinut ainakin suhteellisen päättäväisenä. Vanhat päiväkirjani sisältävät kuitenkin vain murenan siitä pahoinvoinnista, jota olen vuosien varrella kokenut. Jostain syystä halusin keskittyä positiivisiin asioihin, ja ehkä kykenin kirjoittamaankin vain parempina päivinä.

Selkeyden ja johdonmukaisuuden tavoitteet ovat tosiasiassa olleet minulle suuri taakka. Olen aina katsonut vierestä toisten ihmisten elämiä ja nähnyt niissä selkeitä polkuja, jotka näyttivät erilaisia vaihtoehtoja myös minulle. Olen tässä pisteessä, josta siirryn noiden vaiheiden kautta tuohon pisteeseen ja niin edelleen. Jossakin aiemmista teksteistä näkyi tuollainen polku, kun kerroin Eräästä ja paineesta siirtyä seurustelemaan, naimisiin ja lapsia tekemään. Tuo kuva aiheutti minussa fyysistä pahoinvointia, vaikka pidinkin Eräästä paljon. "Polku" ei tuntunut omalta.

Selkeältä näyttäneestä vanhoillislestadiolaisesta "elämänpolusta" erkaantuminen vaatii etsimään uusia polkuja. Vai vaatiiko? Kuinka monta päivää peräkkäin elän samaa tarinaa? Onko mitään tarinaa? Edelleen katson ihmisiä ympärilläni ja näen heidän tarinansa kirjoitettuina otsaan: "H, nyt 23, menee naimisiin kolmannen virallisen poikaystävänsä kanssa 27-vuotiaana, tekee raivopäisesti uraa, eroaa noin 40-vuotiaana, koska aviomies petti tai ura kasvatti puolisot erilleen, ensin katkeroituu, sitten voimaantuu ja ryhtyy elämään uutta nuoruutta..."

Mistä minä tiedän, meneekö H:n elämä lainkaan tuohon tapaan? Olen muodostanut pääni sisään erilaisista havaitsemistani elämänkohtaloista "keskimääräisiä tarinoita", joita sovellan tapaamiini ihmisiin. Vertaan omaa tilannettani heihin ja päättelen, mitä polkua olen kulkemassa. Ahdistun, kun tuo polku ei tunnukaan omaltani, ja alan ajatella, että minun on muutettava "suuntaa" jotenkin.

Kuitenkin elän joka päivä. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä, kun en elä kuten jokin toivomistani poluista mielestäni edellyttäisi vaan hukkaan aikaa toissijaisten asioiden parissa. En kykene oppimaan niistä asioista joita teen, koska ajattelen, että minun olisi opittava jotain muuta, jotta elämäntarinastani tulisi sellainen kuin haluan. Jotta etenisin elämässäni johdonmukaisesti. Mutta mitä kohti?

Kuolemaa, väistämättä. "Vääränlainen" eläminen on ajanut minut itseinhon kierteeseen, jossa pieninkin epäonnistuminen herättää itsemurha-ajatukset. Minulle epäonnistumisia ovat jo pelkät ajatukset, vääränlainen ele ihmisten seurassa. Tulevat, mahdolliset epäonnistumiset, joiden pelkääminen saa minut lopulta huolehtimaan, että ne myös toteutuvat, koska olen liian halvaantunut kyetäkseni "vaihtamaan suuntaa". Alun musiikki auttoi minua eläytymään siihen, miltä toisista tuntuisi sitten, kun olisin kuollut.

Teen itselleni palveluksen ja lopetan elämäntarinan kirjoittamisen. Lopetan sen sekä omalta osaltani että toisten kohdalla. Annan kaaokselle vallan ja jätän sotkun järjestämättä. Sotku on todellisuutta, jossa sijaitsen, välillä sitä on vähemmän, välillä enemmän. En ole "menossa" mihinkään. Ei ole "huomenna" eikä "ensi jouluun mennessä", ne eivät sijaitse missään. Ei ole edes kokonaista "tänään" ennen puoltayötä.

"Elämäntarina" ja "johdonmukaisuus" ovat mahdottomia tavoitteita. Vaikka tämä hetki voikin olla kaikista pahin, koska se on juuri nyt, parhaimmillaan tämän hetken sotkussa on paljon enemmän värejä kuin kauniisti rakennetussa tapahtumien ketjussa ikinä.

Pitkästä aikaa

Tämä blogi oli kuolemassa heti alkuunsa. En ole vieläkään varma, montako tekstiä lopulta saan tuotettua, mutta haluan kirjoittaa nyt, koska monessa irtautumisblogissa aikajänne jää lyhyeksi. Haluan kertoa yhden version siitä, mitä tapahtuu irtautumisen jälkeen.

Ajatus- ja tunnemyrsky mylläsi voimakkaimmillaan irtautumisen aikaan. Melko nopeasti vanhoillislestadiolaisuuden jätettyäni halusin vain siirtyä eteenpäin, ajatuksissa ja teoissa. En alkanut elää mitenkään eri tavalla kuin aikaisemmassa elämässäni. Olen edelleen monipuolisesti kiinnostunut kaikenlaisista asioista. Syyllisyydentunne vain poistui. Siitä tiesinkin, että olin tuntenut syyllisyyttä esimerkiksi "vääränlaisen" musiikin kuuntelemisesta vain toisten uskovaisten vuoksi, en siksi, että olisin oikeasti pitänyt musiikkia jotenkin pahana.

Ajattelin aina, että haluan säilyttää kaikki vanhat ystävyyssuhteeni, vaikka en enää osallistuisikaan vanhoillislestadiolaisten menoihin. Läheiset ystäväni, joiden kanssa kasvoimme aikuisiksi ja pohdimme maailmaa syvällisesti, säilyivätkin ja ovat edelleen minulle todella tärkeitä. Joistakin ystävistäni olen etääntynyt jonkin verran, koska he ovat hyvin konservatiivisia ja turvallisuushakuisia ihmisiä - mitä myös kunnioitan. Meidän maailmankuvamme eivät vastaa toisiaan kovin hyvin, joten puheenaiheiden kanssa joutuu olemaan hieman varovainen. He ottivat eroamiseni jonkin verran raskaasti, ja ensimmäisen kerran sen jälkeen tavatessamme sain kuulla tarinoita ihmisistä, jotka olivat "kieltäneet uskonsa ja kuolleet pian sen jälkeen yllättäen ja vailla mahdollisuutta tehdä parannusta". Ehkä nuo tarinat tulivat meidän väliimme, oma vastaukseni niihin kun oli lähinnä, että itse en usko pelastuksen rajoittuvan vanhoillislestadiolaisiin.

Noin vuosi vanhoillislestadiolaisuudesta lähtemiseni jälkeen minulla tuli ateistinen vaihe. Se oli hämmentävää, koska eroprosessin aikana olin tuntenut niin suurta läheisyyttä Jumalaan. Enää en tuntenut mitään, en ainakaan minkäänlaista vastakaikua omiin kysymyksiini.

Tänään en usko teistiseen Jumalaan. En ole kristitty, vaikka kuulunkin kirkkoon. En ole mitenkään päättänyt olla olematta kristitty, mutta en kykene osallistumaan kristittyjen rituaaleihin tai lausumaan esimerkiksi apostolista uskontunnustusta ja todella tarkoittamaan sitä. Ajattelen, että jos kristittyjen Jumala on niin pikkumainen, että vahtii ihmisten arkipäiväisiä valintoja, jossain on vielä suurempi Jumala. Jos Jumala on, hän on kaiken yläpuolella, tai ehkä tuolla puolen, tai ehkä kaikkialla yhtä aikaa. Joka tapauksessa hän on suurempi kuin "armollinen", "kaikkivaltias", "laupias isä" tai mitään muutakaan, mitä ihmiset ovat kautta aikojen häneen liittäneet, kun ovat jotain ominaisuutta tarvinneet. Mielestäni kristinusko sisältää maagista ajattelua (esimerkiksi neitseestä syntyminen), jolla on historialliset ja kulttuuriset juurensa mutta josta meidän tulisi kyetä irtaantumaan, jos haluamme olla kypsiä ajattelijoita. En kykene uskomaan, että ihminen voisi päästä ajattelun välinein niin pitkälle, että onnistuisi loukkaamaan Jumalaa. Jumalaan verrattuna kun olemme aina kuitenkin vain lapsia - tai niin kristityt opettavat.