Aiheen vierestä - päivänpoliittisia mietintöjä

Tämäkään kirjoittelija ei sijaitse missään rinnakkaistodellisuudessa, vaan tässä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja seuraa ja havainnoi tämän todellisuuden tapahtumia päivittäin. Ehkä jätän filosofeille pohdinnan siitä, sijaitsemmeko kaikki samassa todellisuudessa vai kukin omassamme.

Teenpä tällaisen syrjähypyn blogin aiheesta - vai onko sellaista? - ja kommentoin politiikkaa! En ole virallisesti poliittisesti aktiivinen, mutta kuten kenestä tahansa kansalaisesta, minustakin tuntuu joskus tarpeelliselta puistella päätäni ja ihmetellä tuota menoa.

Propagandasota on nimittäin alkanut. Jos on tutustunut aikaisempia Euroopan sotia edeltäneisiin tapahtumiin, voi huomata näiden päivien tapahtumissa paljonkin samankaltaisuuksia. Erittäin keskeistä on näkökulmien polarisoituminen. Valtamediat täällä ja siellä asettuvat leireihin, ja meidän ja "niiden" välistä vastakkainasettelua korostetaan, kunnes ei voida puhua enää muusta kuin propagandasta.

Esimerkkejä:

"Länsi varoittaa Putinia"
"Putinista tulossa Kiinan vasalli" 
"Valehtelija ja huligaani"
"Pakotteet iskivät eläintarhaan"

Todella, siis karhuparatkin joutuvat kärsimään ilkeän isänmaan tuhmasta politiikasta. Tällainen propaganda on jo kieroudessaan nerokasta. Karhut ovat söpöjä, ihmiset tietenkin säälivät ihania nalleja - ja antipatia Putinia kohtaan sen kuin kasvaa.

Valitettavasti en osaa venäjää, joten en voi esitellä venäläistä propagandaa, mikä olisi tasapuolisuuden nimissä aiheellista. Siellä propagandakoneen väitetään laulaneen vielä pidempään ja laajemmassa mittakaavassa. Joitakin esimerkkejä löytyy googlaamalla.

Toivoisin kuitenkin, että suomalaisessa valtamediassa olisi henkistä kypsyyttä tuoda muitakin näkökulmia esiin. Suomalaiset eivät halua sotaa, tuskin kovin monet muutkaan, ainakaan vielä. Venäjän johdon haastatteluja? Vaikka joku hallintovirkamies. Olisi kiinnostavaa.

En ole Venäjän valtion agentti tai yhtään millään tavalla kytköksissä Venäjään. Sukuni on 1500-luvulta saakka liminkalaista talonpoikaisväkeä. Tämän kirjoituksen pointti ei ollut puolustella Venäjän toimia miltään osin.

Tämän kirjoituksen pointti oli, että minä pelkään propagandasotaa. Se on oikean sodan väistämätön edeltäjä. Tarvitaan enemmän kuin kaksi näkökulmaa, tai polarisoituminen vain kasvaa, väestö leiriytyy ja lopulta ei nähdä enää muuta tulevaisuutta kuin aseellinen konflikti. Tuossa noin, naapurissa, ja tässä näin.

Loppuhuom. Yle kertoi Yhdysvaltojen aloittaneen ilmaiskut Irakissa [14:30] "siellä olevien yhdysvaltalaisten suojelemiseksi". Uutisten mukaan "niiden toivotaan (?!?) myös auttavan ahtaalle joutuneita irakilaisia".

Miten se Ukrainan kriisi alkoikaan? Venäjä meni toisen valtion alueelle suojelemaan omia kansalaisiaan. Tai jotain.

Kissa kuumalla puurolla eli ateismia(ko)

Tästä meinasi tulla monsteripostaus, joten karsin tekstiä rankasti ja mahdollisesti jatkan aiheesta myöhemmin.

Jotkut tuntevat eroprosessin aikana kiinnittyvänsä entistä läheisemmin Jumalaan. Minäkin tunsin jonkin aikaa. Tuntui kuin käsipuolessa olisi ollut jokin hyvä henki, joka hiljaa ja hellästi ohjaa sellaista elämää kohti, jossa minulla olisi parempi olla. En kokenut sopivani vl-todellisuuteen. Monta hyvää asiaa tapahtui eron tienoilla, ja tuntui kuin ne olisivat vahvistaneet minun tehneen oikean päätöksen.

Sitten tuli ateistinen kausi. Halusin ajatella psykologis-biologisesti (dawkinsilaisittain, hrrrrh!), ja koin minua ohjanneen "hyvän hengen" olleen oman järkeni ja tunteeni ääni. Hermosolusäpinää. Olin ajautunut vl-vaatimusten kanssa nurkkaan enkä voinut hyvin, joten menin tavallaan automaattiohjaukselle, ja tein päätöksen liikkeen jättämisestä ikään kuin vääjäämättömänä tosiasiana.

Olin lukenut yhdysvaltalaisen anglikaanisen piispan John Spongin kirjoja. Ihailin lukiessani hänen kykyään syvälliseen ajatteluun, mutta aloin ihmetellä, miksi hän kutsui rakennelmiaan edelleen kristinuskoksi. Tarina on liian pitkä, jotta sen voisi tässä kokonaisuudessaan selittää, mutta Spongin kirjoista se selviää kiinnostuneelle.

Tajusin, että minusta Raamatun pelastushistoria tuntuu täysin järjettömältä rakennelmalta. En oman kokemuspiirini pohjalta yksinkertaisesti kykene käsittämään, mitä järkeä siinä ylipäänsä on, miksi kaiken piti mennä niin. Yksinkertaisuudessaan: Jumala loi ihmisen. Sitten hän asetti ihmiselle houkutuksen, ja oli ilmiselvää, että ihminen lankeaisi siihen, koska ihminen on perusluonteeltaan utelias, kuten kai suurin osa eläimistä. Eikä tarina olisi lainkaan niin hyvä ilman lankeamista.

Sitten oli muutaman vuosituhannen ajan hieman sekavaa menoa ja paljon sukuluetteloita, muutama lakikin taidettiin luoda, ja sitten syntyi Jesse, Jesajan ennustuksen mukaisesti. Neitseestä tai nuoresta neidosta pulpahti, jotain sen tapaista. Jeesus kuljeskeli ympäriinsä jonkin aikaa ja jakoi tärkeitä opetuksia, jotka löytyvät melkeinpä mistä tahansa uskonnosta/filosofiasta - mikä ei tietenkään tee niistä yhtään sen vähemmän tärkeitä. Be nice and don't be an asshole.

Jeesuksen piti kuolla, jotta jokainen, joka häneen uskoo, pelastuisi. Siis mitä? Millä perusteella? Miksi piti kuolla, ja miksi niin väkivaltaisella tavalla? Mitä lisäarvoa se tuo asialle? Eikö kaikkivaltiaalla Jumalla todellakaan ollut muuta keinoa?

Olen tullut siihen tulokseen, että uhraamisen ajatus ei avaudu minulle, koska en ole ikinä harjoittanut uskontoa, johon kuuluu uhrilahjojen antamista. Juutalaiset, Jeesuskin, sen sijaan olivat. Heistä oli luontevaa, että Jumala tahtoi konkreettisia uhreja. Rukous ei varsinomaisesti riittänyt luomaan yhteyttä Jumalaan.

Jeesuksen uhrautuminen tuntuu vielä kummallisemmalta, jos syntiinlankeemuskertomusta ei oteta kirjaimellisesti totena, vaan katsotaan todistusaineistoa esimerkiksi evoluutiosta. Aatami ja Eeva, ameebat. Jos Aatamia ja Eevaa ei koskaan ollut, ei kai syntiinlankeemustakaan tapahtunut. Mitä Jeesus siis sovitti? Muutenkin, miten Jumala olisi voinut erehtyä, jos hän on kaikkivaltias ja näkee maailman alusta loppuun ja kaiken siinä joka hetki? Ja siis tältä pohjalta - miksi uhrautuminen oli tarpeen, miksi se tarkoittaisi mitään?

Nykyisin ajattelen, että Jeesuksen uhrautuminen oli tärkeää ja ymmärrettävää omana aikanaan, omassa kulttuurissaan. Omalta tähystyspaikaltani en kykene ymmärtämään sitä ollenkaan, millään tavalla. Jeesus = Kristus? Ristiinnaulitseminen kenties tapahtui, mutta jos ei usko sen hengelliseen merkitykseen, ei kai voi kutsua itseään kristityksi.

Vastaus: en ole ateisti. Tiedän kyllä, että ateismille on monenlaisia määritelmiä, mutta itselleni ateistiksi julistautuminen tarkoittaisi varmuutta siitä, että Jumalaa ei ole. Minulla ei ole minkäänlaisia todisteita Jumalan olemassaolosta, vain "hengellisiä tunteita", joita olen joskus kokenut. Nykyään en erityisemmin hae niitä, joten lienee luonnollista, etten niitä myöskään tunne.

Minulla ei myöskään ole todisteita siitä, että Jumalaa tai jumaluuksia ei olisi. Siksi en voi olla ateisti. En ole missään uskossakaan. Olen - - avoin, kenties. Mielestäni kokemukset ovat todellisia, kun niiden halutaan olevan. Helsingin Sanomissa itseäni huomattavasti viisaampi ihminen osasi ilmaista täsmälleen, mitä tarkoitan.