Korvamato
Alkuun tilitystä. Sitten kenties sukellus syvemmälle, josta siirtymä ymmärtämisen suuntaan. Katsaus menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Yhteenveto.
Blogikirjoituksen ainekset siinä. Tämän blogin kirjoittaminen on yllättävän raskasta, koska ajatukset ovat toisinaan raskaita. Huomaan kuitenkin jatkavani, koska ajatukset eivät tunnu lähtevän mihinkään. Aina uudelleen olen tilanteissa ja reagoin. Välitön reaktioni kertoo monesti paljon.
Esimerkki: vanhempani puhuvat hengenvaarasta, johon äitini joutui parikin kertaa lapsuutensa aikana. Isä halaa äitiä ja toteaa, miten onnekkaita olemme, että äiti selvisi, että me kaikki saamme olla tässä.
Minä kiukustun sisäisesti. Kaikki olisi voinut olla toisin, tätä tilannetta ei tarvitsisi olla, minun ei tarvitsisi olla - kaunis päivä, tämä hetki, me kaikki, pelkkää inhoa ja vastenmielisyyttä. Kohtalo on oikukas. Välittömästi inhoan myös reaktiotani. Hurskas uhrius.
Inho kumminkin.
Joka tapauksessa tilanteet toistuvat. Olen oppinut, että joidenkin kuuluu olla teini-iässä
nihilistejä, mutta tuosta vaiheesta tulisi kasvaa ohi ja yli, tulisi tai ainakin olisi hyvä (tai ehkä niin vain käy) siirtyä kypsempiin ajattelutapoihin. Olen ollut todella armoton kaikkia ja kaikkea kohtaan, ja ehkä olen onnistunut kypsymään siinä suhteessa ainakin yhden asteen verran, kehittymään. Nihilismi vaan hyökkää aina uudelleen.
Vai onko inho nihilismiä? En ole taitava filosofinen ajattelija, minulla ei ole käsitteellisiä välineitä tuon kysymyksen työstämiseen, joten en yritä vastata siihen. Joka tapauksessa inho on minulle niin luontainen tapa reagoida itse elämään, etten voinut lukea Sartren kirjaa loppuun. Ne ajatukset ovat minulle liiankin tuttuja, en halua lukea kenenkään muun rypemisestä.
Inho siis ensimmäisenä aina kun puhutaan Perimmäisistä Kysymyksistä. Ei söpöllä Nalle Puh -tavalla, vaan Perimmäisellä tavalla. "Teitäkään ei olisi, ellei..." Sukupolvien historian aikana noita nivelkohtia on ollut jokunen. Käänteiden lopputuloksena tässä olen nyt minä. Kiitollisuus? Ei, vaan inho, tympäännys, vastenmielisyys. Miksi olen nyt tässä? Vastauksena vain ummehtunutta inhoa.
Olen aina pärjännyt hyvin psykologisoinnissa, psyyken evolutisoinnissa, ymmärtävässä selittämisessä. Useimmiten ihmiset ovat oman mielensä parhaita asiantuntijoita, emmehän vietä missään muussa ympäristössä niin paljon aikaa. Tarpeeksi kun kaivelee, saapuu niin perimmäisten totuuksien äärelle, että jotkut eivät niitä kestä. Jossakin melko lähellä omaa sisäistä Perimmäistä Totuuttani näen kaiken lopulta vain valintana. Ennen ajattelin, että on eri tasoisia selityksiä, pinnallisempia ja Oikeasti Syviä. Nyt näen, että loppujen lopuksi kysymys on vain siitä, millaiseen selitykseen haluan uskoa; minkä selityksen valitsen.
Reagoin siis. Inholla vaikkapa, kun on kysymys siitä, olisiko minua koskaan syntynytkään, jos a, b ja c & jne. Kenties inho johtuu siitä, ettei minua kuunneltu ja ymmärretty riittävästi, kun olin lapsi. Ehkä minun aivokemiassani on vikaa. Ehkä minun pitäisi vain keskittyä tähän hetkeen, ja ongelmani on liiallinen analysoiminen. Ehkä olen vanhoillislestadiolaisuuden turmelema. Ehkä ympäristöni on liian täynnä virikkeitä ja informaatiota, eivätkä metsästäjä-keräilijän aivoni kykene käsitt(ele)mään sitä kaikkea ja siksi tämä kaikki. Ehkä meidän kaikkien ongelma on, että kuvittelemme olevamme niin hemmetin erityisiä. Ooo, ruma sana. Tai ehkä minun pitäisi antaa Jeesuksen pelastaa minut.
Ihmiset, jotka ovat löytäneet Tasapainon, ovat valinneet jonkin selityksen. Ehkä hekin ovat käyneet lähellä Perimmäistä Totuuttaan, tai ehkä he ajattelevat jonkun toisen käyneen siellä heidän puolestaan (ja riittää kun omaksuu heidän viisautensa). Joka tapauksessa he ovat valinneet selityksistä yhden, korkeintaan kaksi, ja rakentavat siitä lähtien elämänsä sen selityksen varaan. Ehkä he hyväksyvät, että joku toinen valitsee jonkin toisen selityksen; että sekin voi olla yhtä totta.
Ei saa käyttää puolipistettä, ellei ole kielinero.
On tehtävä siis valinta. Tai annettava jonkun muun tehdä sen puolestani. Tai ehkä olosuhteet ajavat minut valitsemaan. Ja -
