Opittu yksinäisyys

Kun ei ole sitä, mitä pitäisi olla, mutta yrittää kuitenkin parhaansa mukaan, koska ei halua aiheuttaa toisille pahaa mieltä. Kirjoitin huhtikuussa 2015 vl-liikkeestä irtautumisen vaiheista. Löytöjä tulee edelleen eteen ja tietenkään kaikki eivät ole yksinomaan tuohon liikkeeseen tai siinä kasvamiseen sidoksissa. Liike ja siinä vallitsevat ajattelutavat ovat kietoutuneet esimerkiksi omaan persoonallisuuteeni, opittuihin suhtautumistapoihin, tapaan havainnoida maailmaa, siihen mitä ylipäänsä ympäristössäni havaitsen.

En nyt muista, mitä olen kirjoittanut vanhemmistani ja perheestäni. Esimerkiksi kerroinko siitä, kun äiti totesi muun jutustelun lomassa yksinkertaisen tosiasian, että hänellä ei olisi yhdeksää lasta ilman tätä uskoa. Siis jos olisi voinut itse valita. Isän toistuvat varoitukset perhe-elämän raskaudesta kertovat lähinnä hänen omista kokemuksistaan, omasta voimattomuudestaan kasvavan lapsijoukon päänä. Ei niistä lapsista niin väliä, mutta puoliso on mukava olemassa. Tämä ei ole tulkintaa, vaan isäni suusta kuultu lause. Lapset on vähän niinkuin sivutuote.

Minun vanhempani ovat vakaan akateemisesti suuntautuneita, älyllisiä ihmisiä. Heille olisi varmaankin riittänyt kasvatustyöksi oman aivokapasiteettinsa lisääminen. Olisi epäreilua syyttää vanhoillislestadiolaista liikettä vanhempieni tunnekylmyydestä tai ailahteluista. Heistä ei vain ollut oikein vanhemmiksi ja ennen kaikkea he eivät ikinä olleet kiinnostuneita vanhemmuudesta, ainakaan he eivät ikinä osoittaneet sitä millään tavalla. Uskonto kytkeytyy kuvioon siinä, että he eivät kokeneet voivansa valita elämäntyyliään vapaasti. Lapsia tuli sen kuin tuli. Niitä piti sitten elättää. Häiriötä niistä oli mutta Jumalan lahjoja kaikki, koska niinhän me halutaan uskoa.

Meni joitakin vuosia, että syytin vanhoillislestadiolaista liikettä omasta olemassaolostani. Sellainen on tietenkin hirveän katkeraa, kuka jaksaisi elää tuollaisen kivun kanssa kovin pitkään? Olemassaololla on se tarkoitus, jonka sillä haluaa nähdä olevan. Sillä voi olla myös jokin mystinen, näkymätön tarkoitus, jota ei ehkä ole tarkoituskaan nähdä, ja johon ei ole tietenkään mikään pakko edes uskoa. Merkityksellisyys on sitten enemmän valinnan asia. Uskon, että toiset ihmiset tekevät elämän merkitykselliseksi. Ainakin omalla kohdallani on näin.

Aivan viime aikoina olen ymmärtänyt oppineeni tai opetelleeni yksinäinen susi -elämäntyylin, joka ei ehkä olekaan minulle aivan luontainen. Sekään ei ole puhtaasti vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen syytä, vaan monet asiat kietoutuvat sen kanssa yhteen tavalla, jonka lopputuloksena oli, että vuosia ja vuosia uskoin, että kaikkein jalostunein ja ylevin tapa elää on ilman muuta sellainen, jossa yhteys muihin ihmisiin on lähinnä henkinen. Keskeneräisyys on säilytettävä sisällä ja ihmisten välillä on tarkoitus jakaa kypsyteltyjä ideoita. Eihän se tietenkään niin mennyt, vaan hyvinkin kivuliaana saatoin kiemurrella siskoni ja lähimpien ystävieni edessä. Solmu vain syveni joka kerta, kun koin epäonnistuneeni itsenäisyys- (tai itseriittoisuus-) pyrkimyksissäni ja rankaisin itseäni minkä kerkesin.

Tässä kolmenkympin korvilla on kiinnostavaa yrittää opetella toisenlaista suhdetta ihmiskuntaan. Jos en olekaan yksinäinen susi, mikä sitten olen? En kyllä ole ylisosiaalinenkaan enkä edelleenkään pidä ihmisjoukoista. Tykkään tarkkailla ihmisiä ja heidän tohinaansa, se on ollut totta aina. Tuntuu hirveän työläältäkin välillä. Enkö minä nyt vain voisi eristäytyä poterooni ja voida pahoin? Sen minä sentään osaan.

Kaikkein kivuliaimmin olin yksinäinen silloin, kun piti lähteä ulkomaille irtautumaan lapsuuden liikkeestä. Muistan siskon vierailun ja kun sen päätteeksi saattelin hänet linja-autoon. Pois kävellessä tuntui että hajoan sirpaleiksi, ja ehkä niin olisikin armollisinta. Yksinäisyys ei silti ollut sillä kertaa paha. Minä pääsin irti.

Voi elämä

Blogi on ollut hiljaa yli vuoden, elämä on vienyt ja tuonut. Käsittämätöntä miten paljon voi tapahtua lyhyessä ajassa. Vaikka eihän vuosi toisaalta ole lyhyt aika. Siinä on kaikki elämän vaiheet, kevät, kesä, syksy ja talvi. Syntyminen, kasvaminen, kuolema ja kaikki jälleen alusta uudelleen.

Vuosien jälkeen vanhempani ovat alkaneet käsitellä lähtöäni heidän ainoana oikeana Jumalan laumana pitämästään liikkeestä. Se tuntuu hämmentävältä. Minä jätin mustavalkoisuuden jo niin monta vuotta sitten, kauan ennen kuin kerroin siitä heille. Nyt he kirjoittavat minulle uskontunnustuksesta, ristinkuolemasta, pelastuksesta, turvasta.

Vuosi sitten huhtikuussa kaipasin ihmisiä, joiden kanssa voisin jakaa irtonaisuuden kokemuksen. En olisi voinut kuvitellakaan, millä tavalla siihen toiveeseen vastataan. Tapasin niin irtonaisen ihmisen, ettei hänellä ole edes kotimaata. Meistä on tullut toisillemme kotimaa ja turva. Vanhemmat heräsivät kai huomaamaan, etteivät tunne minua, ja se synnyttää heissä kipua. En ollutkaan aivan niin lähellä oikean valtakunnan rajoja kuin he halusivat uskoa.

Jälleen meidän todellisuutemme ovat niin kaukana toisistaan. Vanhempani uskovat minun olevan matkalla syvempään syöveriin kuin koskaan. Itse koen olevani uskonnollisempi kuin ehkä ikinä ennen. Tämä Jumala ei vaadi minulta nimeä, vaan kantaa ja on. Osoittaa elämän valtavuuden, ihmisyyden syvimmän merkityksellisyyden. Antaa kokonaisen ihmisen vapauden ja vastuun ja on kaikessa läsnä lähempänä kuin itse olen itseäni.

On erikoista miten pelot havahtuvat uuden elämän alussa. Samalla kun heittäytyy uuteen, vanha kuona lähtee virtaamaan kuin mutavyöry ja yrittää parhaansa mukaan hukuttaa kaiken hyvän alleen, viedä takaisin käpertyneisyyteen ja kuolemaan. Ja toisaalta miten hämmästyttävästi kaikki järjestyy, kun vain luottaa. Pelkään jopa käyttää usko-sanaa, koska tuota uskoa on useimmiten kovin vähän. Parhaansa mukaan on vain yritettävä luottaa.