Naiset naiset

Nainen

Ievahan nainen oli muinainen,
vaikka puuttuikin paita aivinainen.
Oli viehkeys hällekin ominainen
hänestä sinäkin johdannainen.

Nyt muoti on naisella moninainen
liekö tuo aina niin sovinnainen
vai onko se oikku vain satunnainen,
kun hame on helmasta halkinainen.

On ylläsi koreus kaikkinainen
on soma ja sorja kudonnainen
on leninki kaulasta avonainen
ja seljästä aivan aukinainen.

On kengissä ahtaus liikanainen
se naiselle tuska on suoranainen
siks varpaassa hellä kasvannainen
arka ja kipeä turvonnainen.

Oot miehelle aatos ainainen
jos käyntis on vapaa irtonainen
on valtasi suuri ja harvinainen
jos muotos on kaunis ihanainen.

Vaikk' miehellä virka ois vakinainen
on tähtesi köyhä ja poikkinainen
jos lemmelle mieles on umpinainen
on omakin onnesi puolinainen.

Nyt loppuu lauluni hajanainen
tää virteni kovasti katkonainen
vaik ontuikin muoto ulkonainen
oli haave ehjä - kokonainen.

Vaikkei olekaan naistenpäivä, tunsin tarvetta kirjoittaa naisena olemisesta. Naiset on taas keitelleet vl-keitoksia julkisuudessa, vaikka sekaan on kyllä mahtunut jokunen miehinenkin puheenvuoro. Keskeistä taitaa olla, että toistensa ohi on jälleen huudeltu oikealta ja vasemmalta. Kaikilla on oma, aito kokemuksensa elämästään ja valinnoistaan, eikä noita kokemuksia ikinä saisi väheksyä tai mitätöidä.

Usko, toivo ja raskaus -kirjan kirjoittajat eivät varmasti lainkaan tarkoittaneet herättää esimerkiksi tällaisia puheenvuoroja. Monet vanhoillislestadiolaiset naiset, anteeksi, äidit, ovat pahoittaneet mielensä, sillä heidän oma valinnanvapautensa on asetettu kyseenalaiseksi. Ymmärrän, koska olen liikkessä kasvanut. Kaiken kaikkiaan käytyä keskustelua on ehkä vaikea ymmärtää ilman omakohtaisia kokemuksia.

Vanhoillislestadiolainen nainen. Outo sanayhdistelmä. On vl-tyttöjä, joista tulee vl-vaimoja ja sitten vl-äitejä. On 'sisaria'. Eräällä rauhanyhdistyksellä haluttiin järjestää naisten ilta joitakin vuosia sitten, mutta siihen ei saatu lupaa. 'Sisar-ilta' sen sijaan menee ilman muuta läpi, ja sinnehän voidaan sitten sivilisäädystä riippumatta kokoontua keskustelemaan. Ehkä tämä on jo vanhentunutta tietoa, ehkä nykyisin voidaan suoda naisidentiteetillekin tilaa yhdistysten tiloissa.

Olen iältäni jo selkeästi aikuinen, keski-ikä kummittelee muutaman vuoden päässä. Nykyisin tosin nuoruus taitaa kattaa aikalailla kaikki elämänvaiheet. Olen biologiselta sukupuoleltani nainen. Jouduin lisäämään määreen 'biologinen', koska tuntuu oudolta ajatella itseäni vain naisena. Nainen... Liitän mielessäni naiseuteen jotain mystisyyttä, salaseuramaista kiehtovuutta, emansipaatiota, mutta myös materiaa ja ulkoisia asioita. Syntiä, kosmetiikkaa ja punaviiniä. Biologisesta sukupuolestani (ja vl-erosta) huolimatta katson naiseutta edelleen ulkopuolelta.

Johtuuko vieraudentunteeni siitä, että olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä? Muistan kyllä aina ihmetelleeni, miten ohuelta perheenäitien omat persoonat tuntuivat. Enimmäkseen heidän persoonansa vaikuttivat hukkuneen kaikenlaisen päivittäisen välttämättömyyden alle. Minun ympäristössäni oli sentään useitakin tohtoriksi väitteleviä superäitejä. Luulin ensin, että arjen alle hukkuminen on naisen väistämätön kohtalo, ja sittemmin ahdistuin ajatuksesta loputtomasti, pelkäsin kuollakseni pelkkää ajatustakin.

Mielikuvissani tuo mystinen naisten salaseura sijoittuu kyllä ehdottomasti vl-liikkeen ulkopuolelle. Naiseus liikkeen sisällä ja sen ulkopuolella ovat kuin eri ulottuuvuuksista. Tyydyn kuitenkin siihen, että naiseuttaan voi toteuttaa täydesti tai epätäydesti kummassakin ulottuvuudessa. Ihmisten kokemukset ovat tosia. En voi kyseenalaistaa yhtään positiivista kokemusta liikkeen sisältä sillä, että itse ahdistuin siellä. Toisaalta en voi myöskään mitätöidä omaa kokemustani tai muuttaa sitä muuksi, vaikka joku olisikin elämäänsä tyytyväinen vanhoillislestadiolaisen liikkeen asettamissa naiseuden raameissa. Minä äänestin jaloillani, enkä kadu.

Aiheen vierestä - päivänpoliittisia mietintöjä

Tämäkään kirjoittelija ei sijaitse missään rinnakkaistodellisuudessa, vaan tässä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja seuraa ja havainnoi tämän todellisuuden tapahtumia päivittäin. Ehkä jätän filosofeille pohdinnan siitä, sijaitsemmeko kaikki samassa todellisuudessa vai kukin omassamme.

Teenpä tällaisen syrjähypyn blogin aiheesta - vai onko sellaista? - ja kommentoin politiikkaa! En ole virallisesti poliittisesti aktiivinen, mutta kuten kenestä tahansa kansalaisesta, minustakin tuntuu joskus tarpeelliselta puistella päätäni ja ihmetellä tuota menoa.

Propagandasota on nimittäin alkanut. Jos on tutustunut aikaisempia Euroopan sotia edeltäneisiin tapahtumiin, voi huomata näiden päivien tapahtumissa paljonkin samankaltaisuuksia. Erittäin keskeistä on näkökulmien polarisoituminen. Valtamediat täällä ja siellä asettuvat leireihin, ja meidän ja "niiden" välistä vastakkainasettelua korostetaan, kunnes ei voida puhua enää muusta kuin propagandasta.

Esimerkkejä:

"Länsi varoittaa Putinia"
"Putinista tulossa Kiinan vasalli" 
"Valehtelija ja huligaani"
"Pakotteet iskivät eläintarhaan"

Todella, siis karhuparatkin joutuvat kärsimään ilkeän isänmaan tuhmasta politiikasta. Tällainen propaganda on jo kieroudessaan nerokasta. Karhut ovat söpöjä, ihmiset tietenkin säälivät ihania nalleja - ja antipatia Putinia kohtaan sen kuin kasvaa.

Valitettavasti en osaa venäjää, joten en voi esitellä venäläistä propagandaa, mikä olisi tasapuolisuuden nimissä aiheellista. Siellä propagandakoneen väitetään laulaneen vielä pidempään ja laajemmassa mittakaavassa. Joitakin esimerkkejä löytyy googlaamalla.

Toivoisin kuitenkin, että suomalaisessa valtamediassa olisi henkistä kypsyyttä tuoda muitakin näkökulmia esiin. Suomalaiset eivät halua sotaa, tuskin kovin monet muutkaan, ainakaan vielä. Venäjän johdon haastatteluja? Vaikka joku hallintovirkamies. Olisi kiinnostavaa.

En ole Venäjän valtion agentti tai yhtään millään tavalla kytköksissä Venäjään. Sukuni on 1500-luvulta saakka liminkalaista talonpoikaisväkeä. Tämän kirjoituksen pointti ei ollut puolustella Venäjän toimia miltään osin.

Tämän kirjoituksen pointti oli, että minä pelkään propagandasotaa. Se on oikean sodan väistämätön edeltäjä. Tarvitaan enemmän kuin kaksi näkökulmaa, tai polarisoituminen vain kasvaa, väestö leiriytyy ja lopulta ei nähdä enää muuta tulevaisuutta kuin aseellinen konflikti. Tuossa noin, naapurissa, ja tässä näin.

Loppuhuom. Yle kertoi Yhdysvaltojen aloittaneen ilmaiskut Irakissa [14:30] "siellä olevien yhdysvaltalaisten suojelemiseksi". Uutisten mukaan "niiden toivotaan (?!?) myös auttavan ahtaalle joutuneita irakilaisia".

Miten se Ukrainan kriisi alkoikaan? Venäjä meni toisen valtion alueelle suojelemaan omia kansalaisiaan. Tai jotain.

Kissa kuumalla puurolla eli ateismia(ko)

Tästä meinasi tulla monsteripostaus, joten karsin tekstiä rankasti ja mahdollisesti jatkan aiheesta myöhemmin.

Jotkut tuntevat eroprosessin aikana kiinnittyvänsä entistä läheisemmin Jumalaan. Minäkin tunsin jonkin aikaa. Tuntui kuin käsipuolessa olisi ollut jokin hyvä henki, joka hiljaa ja hellästi ohjaa sellaista elämää kohti, jossa minulla olisi parempi olla. En kokenut sopivani vl-todellisuuteen. Monta hyvää asiaa tapahtui eron tienoilla, ja tuntui kuin ne olisivat vahvistaneet minun tehneen oikean päätöksen.

Sitten tuli ateistinen kausi. Halusin ajatella psykologis-biologisesti (dawkinsilaisittain, hrrrrh!), ja koin minua ohjanneen "hyvän hengen" olleen oman järkeni ja tunteeni ääni. Hermosolusäpinää. Olin ajautunut vl-vaatimusten kanssa nurkkaan enkä voinut hyvin, joten menin tavallaan automaattiohjaukselle, ja tein päätöksen liikkeen jättämisestä ikään kuin vääjäämättömänä tosiasiana.

Olin lukenut yhdysvaltalaisen anglikaanisen piispan John Spongin kirjoja. Ihailin lukiessani hänen kykyään syvälliseen ajatteluun, mutta aloin ihmetellä, miksi hän kutsui rakennelmiaan edelleen kristinuskoksi. Tarina on liian pitkä, jotta sen voisi tässä kokonaisuudessaan selittää, mutta Spongin kirjoista se selviää kiinnostuneelle.

Tajusin, että minusta Raamatun pelastushistoria tuntuu täysin järjettömältä rakennelmalta. En oman kokemuspiirini pohjalta yksinkertaisesti kykene käsittämään, mitä järkeä siinä ylipäänsä on, miksi kaiken piti mennä niin. Yksinkertaisuudessaan: Jumala loi ihmisen. Sitten hän asetti ihmiselle houkutuksen, ja oli ilmiselvää, että ihminen lankeaisi siihen, koska ihminen on perusluonteeltaan utelias, kuten kai suurin osa eläimistä. Eikä tarina olisi lainkaan niin hyvä ilman lankeamista.

Sitten oli muutaman vuosituhannen ajan hieman sekavaa menoa ja paljon sukuluetteloita, muutama lakikin taidettiin luoda, ja sitten syntyi Jesse, Jesajan ennustuksen mukaisesti. Neitseestä tai nuoresta neidosta pulpahti, jotain sen tapaista. Jeesus kuljeskeli ympäriinsä jonkin aikaa ja jakoi tärkeitä opetuksia, jotka löytyvät melkeinpä mistä tahansa uskonnosta/filosofiasta - mikä ei tietenkään tee niistä yhtään sen vähemmän tärkeitä. Be nice and don't be an asshole.

Jeesuksen piti kuolla, jotta jokainen, joka häneen uskoo, pelastuisi. Siis mitä? Millä perusteella? Miksi piti kuolla, ja miksi niin väkivaltaisella tavalla? Mitä lisäarvoa se tuo asialle? Eikö kaikkivaltiaalla Jumalla todellakaan ollut muuta keinoa?

Olen tullut siihen tulokseen, että uhraamisen ajatus ei avaudu minulle, koska en ole ikinä harjoittanut uskontoa, johon kuuluu uhrilahjojen antamista. Juutalaiset, Jeesuskin, sen sijaan olivat. Heistä oli luontevaa, että Jumala tahtoi konkreettisia uhreja. Rukous ei varsinomaisesti riittänyt luomaan yhteyttä Jumalaan.

Jeesuksen uhrautuminen tuntuu vielä kummallisemmalta, jos syntiinlankeemuskertomusta ei oteta kirjaimellisesti totena, vaan katsotaan todistusaineistoa esimerkiksi evoluutiosta. Aatami ja Eeva, ameebat. Jos Aatamia ja Eevaa ei koskaan ollut, ei kai syntiinlankeemustakaan tapahtunut. Mitä Jeesus siis sovitti? Muutenkin, miten Jumala olisi voinut erehtyä, jos hän on kaikkivaltias ja näkee maailman alusta loppuun ja kaiken siinä joka hetki? Ja siis tältä pohjalta - miksi uhrautuminen oli tarpeen, miksi se tarkoittaisi mitään?

Nykyisin ajattelen, että Jeesuksen uhrautuminen oli tärkeää ja ymmärrettävää omana aikanaan, omassa kulttuurissaan. Omalta tähystyspaikaltani en kykene ymmärtämään sitä ollenkaan, millään tavalla. Jeesus = Kristus? Ristiinnaulitseminen kenties tapahtui, mutta jos ei usko sen hengelliseen merkitykseen, ei kai voi kutsua itseään kristityksi.

Vastaus: en ole ateisti. Tiedän kyllä, että ateismille on monenlaisia määritelmiä, mutta itselleni ateistiksi julistautuminen tarkoittaisi varmuutta siitä, että Jumalaa ei ole. Minulla ei ole minkäänlaisia todisteita Jumalan olemassaolosta, vain "hengellisiä tunteita", joita olen joskus kokenut. Nykyään en erityisemmin hae niitä, joten lienee luonnollista, etten niitä myöskään tunne.

Minulla ei myöskään ole todisteita siitä, että Jumalaa tai jumaluuksia ei olisi. Siksi en voi olla ateisti. En ole missään uskossakaan. Olen - - avoin, kenties. Mielestäni kokemukset ovat todellisia, kun niiden halutaan olevan. Helsingin Sanomissa itseäni huomattavasti viisaampi ihminen osasi ilmaista täsmälleen, mitä tarkoitan.

Valaistumisia

Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut siitä, miten ajattelu kehittyy vaiheittain, ja miten sitä tekee välillä suurempia, välillä pienempiä oivalluksia tästä monintakeisesta maailmasta. Joskus toivoo, että voisi näpsäkästi omaksua oivallukset jonkun toisen tekeminä, kenties lukea oikein osuvan aforismin, ymmärtää Elämän Tarkoituksen ja tulla tyytyväiseksi.

Minä heittäydyn usein oivallusten vietäväksi. Nyt ymmärsin jotain todella merkittävää! Ehkä tämä on se ajatus, jonka voimin jaksan kohdata kaikki vastoinkäymiset pää pystyssä ja lippu korkealla.

Usein käy kuitenkin niin, että kukin oivallus toimii oman aikansa ja tietyissä tilanteissa. Se ei tietenkään vie niiden arvoa. Oivaltamisen riemu tuntuu aina yhtä huikealta. Ehkä entisten oivallusten haalistuminen onkin tarpeen, jotta uusia voisi syntyä.

Tein oivalluksen pari päivää sitten. Suhtaudun hieman vastahankaisesti kaikkien uskontojen ja kaiken uskonnonharjoittamisen tuomitsemiseen sinänsä. Mielestäni ihmisillä pitää vapaassa maailmassa olla oikeus uskonnon harjoittamiseen, jos he sellaista haluavat. Tämän lisäksi pitää olla tiedon vapaus, jotta ihmiset voivat etsiä sellaista tietoa, joka heitä kiinnostaa, ja rakentaa omaa maailmankuvaansa. Tiedostan tietenkin, etten ole mikään universaali oraakkeli, jonka sana on laki, joten nämä ovat vain omia näkemyksiäni, eivät yleismaailmallisia moraalisia imperatiiveja.

Ymmärsin kuitenkin, että minulle uskonto on jättänyt hyvin raskaan kuorman. Olen oppinut ajattelemaan, että Ihminen on Luomakunnan Kruunu. Kirsikkana kakun päälle Jumala loi Ihmisen, "omaksi kuvakseen".

Olen aina potenut kroonista maailmantuskaa. En ymmärrä sotia enkä naapurikansojen tai oman kansan sortamista. En kyllä ymmärrä aivan arkipäiväistä ilkeyttäkään enkä sitä, miksi ihmiset kohtelevat toisiaan rumasti. Jopa oma ja toisten kiroileminen kirpaisee, kiitos äitini, joka opetti arvostamaan kaunopuhetta. Olen verbaalinen hienohelma.

Oivalsin, että iso osa maailmantuskastani johtuu siitä, että olen olettanut ihmisten olevan jotenkin muun eläinkunnan yläpuolella. Että meidän moraalinen koodimme olisi jotenkin hienostuneempi ja tuntisimme jonkinlaista luontaista vetoa itsemme sisäiseen kehittämiseen, lajina, siis että kaikilla olisi tämä ominaisuus.

Nyt luovun lopullisesti tästä ajatuksesta, juuri tänään. Ei ole mitään syytä väittää, että ihminen erottuisi muusta eläinkunnasta mitenkään. Meidän hermostomme on pidemmälle kehittynyt, aivomme ovat isommat kuin useimpien muiden eläinten, meidän aivokuoremme on poikkeuksellisen poimuttunut, mikä tekee sen pinta-alasta valtavan, ja siksi meillä on kyky käsitellä monimutkaista informaatiota, ajatella ja tuntea hyvin sävykkäästi.

Silti olemme vain eläimiä. Perimämme on lähes täysin sama kuin kaikilla muillakin nisäkkäillä, ja koirillakin on tunteet. Meidän erikoisuutemme on kaiken valtavassa mittakaavassa. Olemme osa koko tämän pallon laajuista sosiaalista systeemiä, mikä on melko ainutlaatuista. Manipuloimme ympäristöämme enemmän kuin useimmat eläinlajit. Sekin on silti vain mittakaavakysymys.

Meillä on kulttuuria. Teemme sitä ja nautimme siitä. Siinä ainutlaatuisuutemme. Meitä ohjaavat eläimelliset vaistot siinä kuin muitakin eläimiä. Me vain tunnemme toisinaan ristiriidan erilaisten, eri tuloksiin johtavien valintojen välillä. Ennen vanhaan kutsuimme sisäisiä ristiriitojamme Hyvän ja Pahan väliseksi taisteluksi, tai Saatanaksi ja Jumalaksi.

Yksi ihminen ei lopultakaan kykene ymmärtämään kovin paljon. Lakkaan odottamasta siltä liikoja. Se vain syntyy olosuhteisiin ja yrittää parhaansa, kuten mikä tahansa eläinlaji. Koska on. Kuten mikä tahansa eläinlaji.

Muokkaus: Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita, ettenkö haluaisi omalta osaltani silti ponnistella paremman maailman puolesta. Sekin on tekemistä, joka kiinnostaa toisia enemmän, toisia vähemmän. Lakkaan syyttämästä niitä, joita se ei suuremmin kiinnosta, ja ehkä lakkaan myös ruoskimasta itseäni laiskuudesta. Sehän on inhimillistä.

Mr Nobody

Pari päivää sitten tuli yllä oleva elokuva tv:stä. Se liittyi sopivasti aikaisemmassa postauksessa mainitsemiini teemoihin elämän (ja sukupolvien) risteyskohdista.

Pidin erittäin paljon elokuvan toteutustavasta, eri mahdollisuuksien ja aikatasojen päällekkäisyydestä. Itselleni science fiction -elementit ovat mieluisia niin elokuvissa kuin kirjoissakin, mutta vaikka kyseinen genre tuntuisi vieraalta, kannattaa tämä elokuva silti katsoa. Scifi on siinä kuitenkin vain sivuosassa.

Enpä oikeastaan halua paljastaa elokuvasta enempää, jos joku sattuisi sen katsomaan tämän kirjoituksen perusteella, joten tämä postaus jää näin lyhyeksi.

Absoluuttista inspiraatiota

Tätä tekstiä olen pyöritellyt jo kuukausia. Aihe on vaikea! Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia.

Alussa oli suo, kuokka - ja Bach. Johann Sebastian Bach. Melko pian seurasi - tai nykyisessä järjestyksessä oikeastaan - ei. Ilman selityksiä: Nina Simone.

Niin paljon ihanaa, paheellista maailman musiikkia. Queen! Led Zeppelin! Alexi Laiho! (Maailman parhaita kitaristeja ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, kiistely on turhaa, koska kaikki ovat mestareita.)

Sittemmin vaikutuksen ovat eri vaiheissa tehneet mm. Beethoven, Kotaro Oshio, Club for Five, Sibelius ja Kuula ja Chisu. Ja Soile Isokoski.

John Williamsin kitaran sointi hivelee kuulohermoja milloin vain. Dvorakin sellokonserttoa ei voi jättää tästä pois, eikä Elgarin (teinivuosien muistona).

Tämä artikkeli on muun muassa -kokoelma. Muistan heiluneeni ylitsepursuava tunne sydämessäni Vivaldin neljän vuodenajan tahtiin hieman alle kouluikäisenä. Samassa vaiheessa kuumaa kamaa olivat erilaiset marssit. Sydän kipeänä lauloin "Mä vartiossa seison" joskus ensimmäisillä luokilla. Populaarimusiikin suhteen noudattelin valtavirtaa hyvin pitkään (niin kauan kun se oli kiellettyä). Ala-asteella Spice girls ja ne muut. Sittemmin suomalaista ja ulkomaista poppia ja rokkia. Vasta vapauduttuani kieltojen kahleista olen ymmärtänyt, mitä kaikkea musiikki voi olla. Edelleen löytyy loputtomasti uusia aarteita (tämäkin).

Pidän taitavien muusikkojen tulkinnoista, kuten tästä. Ehkä se onkin tärkein kuuntelukulmani suhteessa ihan kaikkeen musiikkiin. Siksi tämä erittäin vajavainen ja vain viitteellinen postaus päättyykin tähän:

Igudesman & Joo, aina kun siltä tuntuu. Ihan aina.
 

Inho

Korvamato

Alkuun tilitystä. Sitten kenties sukellus syvemmälle, josta siirtymä ymmärtämisen suuntaan. Katsaus menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Yhteenveto.

Blogikirjoituksen ainekset siinä. Tämän blogin kirjoittaminen on yllättävän raskasta, koska ajatukset ovat toisinaan raskaita. Huomaan kuitenkin jatkavani, koska ajatukset eivät tunnu lähtevän mihinkään. Aina uudelleen olen tilanteissa ja reagoin. Välitön reaktioni kertoo monesti paljon.

Esimerkki: vanhempani puhuvat hengenvaarasta, johon äitini joutui parikin kertaa lapsuutensa aikana. Isä halaa äitiä ja toteaa, miten onnekkaita olemme, että äiti selvisi, että me kaikki saamme olla tässä.

Minä kiukustun sisäisesti. Kaikki olisi voinut olla toisin, tätä tilannetta ei tarvitsisi olla, minun ei tarvitsisi olla - kaunis päivä, tämä hetki, me kaikki, pelkkää inhoa ja vastenmielisyyttä. Kohtalo on oikukas. Välittömästi inhoan myös reaktiotani. Hurskas uhrius. Inho kumminkin.

Joka tapauksessa tilanteet toistuvat. Olen oppinut, että joidenkin kuuluu olla teini-iässä nihilistejä, mutta tuosta vaiheesta tulisi kasvaa ohi ja yli, tulisi tai ainakin olisi hyvä (tai ehkä niin vain käy) siirtyä kypsempiin ajattelutapoihin. Olen ollut todella armoton kaikkia ja kaikkea kohtaan, ja ehkä olen onnistunut kypsymään siinä suhteessa ainakin yhden asteen verran, kehittymään. Nihilismi vaan hyökkää aina uudelleen.

Vai onko inho nihilismiä? En ole taitava filosofinen ajattelija, minulla ei ole käsitteellisiä välineitä tuon kysymyksen työstämiseen, joten en yritä vastata siihen. Joka tapauksessa inho on minulle niin luontainen tapa reagoida itse elämään, etten voinut lukea Sartren kirjaa loppuun. Ne ajatukset ovat minulle liiankin tuttuja, en halua lukea kenenkään muun rypemisestä.

Inho siis ensimmäisenä aina kun puhutaan Perimmäisistä Kysymyksistä. Ei söpöllä Nalle Puh -tavalla, vaan Perimmäisellä tavalla. "Teitäkään ei olisi, ellei..." Sukupolvien historian aikana noita nivelkohtia on ollut jokunen. Käänteiden lopputuloksena tässä olen nyt minä. Kiitollisuus? Ei, vaan inho, tympäännys, vastenmielisyys. Miksi olen nyt tässä? Vastauksena vain ummehtunutta inhoa.

Olen aina pärjännyt hyvin psykologisoinnissa, psyyken evolutisoinnissa, ymmärtävässä selittämisessä. Useimmiten ihmiset ovat oman mielensä parhaita asiantuntijoita, emmehän vietä missään muussa ympäristössä niin paljon aikaa. Tarpeeksi kun kaivelee, saapuu niin perimmäisten totuuksien äärelle, että jotkut eivät niitä kestä. Jossakin melko lähellä omaa sisäistä Perimmäistä Totuuttani näen kaiken lopulta vain valintana. Ennen ajattelin, että on eri tasoisia selityksiä, pinnallisempia ja Oikeasti Syviä. Nyt näen, että loppujen lopuksi kysymys on vain siitä, millaiseen selitykseen haluan uskoa; minkä selityksen valitsen.

Reagoin siis. Inholla vaikkapa, kun on kysymys siitä, olisiko minua koskaan syntynytkään, jos a, b ja c & jne. Kenties inho johtuu siitä, ettei minua kuunneltu ja ymmärretty riittävästi, kun olin lapsi. Ehkä minun aivokemiassani on vikaa. Ehkä minun pitäisi vain keskittyä tähän hetkeen, ja ongelmani on liiallinen analysoiminen. Ehkä olen vanhoillislestadiolaisuuden turmelema. Ehkä ympäristöni on liian täynnä virikkeitä ja informaatiota, eivätkä metsästäjä-keräilijän aivoni kykene käsitt(ele)mään sitä kaikkea ja siksi tämä kaikki. Ehkä meidän kaikkien ongelma on, että kuvittelemme olevamme niin hemmetin erityisiä. Ooo, ruma sana. Tai ehkä minun pitäisi antaa Jeesuksen pelastaa minut.

Ihmiset, jotka ovat löytäneet Tasapainon, ovat valinneet jonkin selityksen. Ehkä hekin ovat käyneet lähellä Perimmäistä Totuuttaan, tai ehkä he ajattelevat jonkun toisen käyneen siellä heidän puolestaan (ja riittää kun omaksuu heidän viisautensa). Joka tapauksessa he ovat valinneet selityksistä yhden, korkeintaan kaksi, ja rakentavat siitä lähtien elämänsä sen selityksen varaan. Ehkä he hyväksyvät, että joku toinen valitsee jonkin toisen selityksen; että sekin voi olla yhtä totta.

Ei saa käyttää puolipistettä, ellei ole kielinero.

On tehtävä siis valinta. Tai annettava jonkun muun tehdä sen puolestani. Tai ehkä olosuhteet ajavat minut valitsemaan. Ja -

Elämäntarina

Musiikki: Evanescence - My immortal

Kirjoitetuista elämäntarinoista tai kokemuskertomuksista, olivatpa ne millaisia hyvänsä, syntyy monesti johdonmukainen ja looginen kuva. Tarkoitan näillä suhteellista johdonmukaisuutta ja loogisuutta. Joka tapauksessa syntyy vaikutelma, että tapahtumat seuraavat toisiaan ymmärrettävässä järjestyksessä.

Haluaisin rikkoa tuota kuvaa, koska oikea elämä on ainakin minulle sekavaa, epäjohdonmukaista ja sotkuista. Nykyisin ärsyynnyn näennäisestä johdonmukaisuudesta, kun palaan vanhojen päiväkirjojeni pariin. Tästäkin blogista voisi parin ensimmäisen tekstin perusteella ajatella, että vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumiseni muodostaa jonkinlaisen selkeän polun, jota pitkin olen marssinut ainakin suhteellisen päättäväisenä. Vanhat päiväkirjani sisältävät kuitenkin vain murenan siitä pahoinvoinnista, jota olen vuosien varrella kokenut. Jostain syystä halusin keskittyä positiivisiin asioihin, ja ehkä kykenin kirjoittamaankin vain parempina päivinä.

Selkeyden ja johdonmukaisuuden tavoitteet ovat tosiasiassa olleet minulle suuri taakka. Olen aina katsonut vierestä toisten ihmisten elämiä ja nähnyt niissä selkeitä polkuja, jotka näyttivät erilaisia vaihtoehtoja myös minulle. Olen tässä pisteessä, josta siirryn noiden vaiheiden kautta tuohon pisteeseen ja niin edelleen. Jossakin aiemmista teksteistä näkyi tuollainen polku, kun kerroin Eräästä ja paineesta siirtyä seurustelemaan, naimisiin ja lapsia tekemään. Tuo kuva aiheutti minussa fyysistä pahoinvointia, vaikka pidinkin Eräästä paljon. "Polku" ei tuntunut omalta.

Selkeältä näyttäneestä vanhoillislestadiolaisesta "elämänpolusta" erkaantuminen vaatii etsimään uusia polkuja. Vai vaatiiko? Kuinka monta päivää peräkkäin elän samaa tarinaa? Onko mitään tarinaa? Edelleen katson ihmisiä ympärilläni ja näen heidän tarinansa kirjoitettuina otsaan: "H, nyt 23, menee naimisiin kolmannen virallisen poikaystävänsä kanssa 27-vuotiaana, tekee raivopäisesti uraa, eroaa noin 40-vuotiaana, koska aviomies petti tai ura kasvatti puolisot erilleen, ensin katkeroituu, sitten voimaantuu ja ryhtyy elämään uutta nuoruutta..."

Mistä minä tiedän, meneekö H:n elämä lainkaan tuohon tapaan? Olen muodostanut pääni sisään erilaisista havaitsemistani elämänkohtaloista "keskimääräisiä tarinoita", joita sovellan tapaamiini ihmisiin. Vertaan omaa tilannettani heihin ja päättelen, mitä polkua olen kulkemassa. Ahdistun, kun tuo polku ei tunnukaan omaltani, ja alan ajatella, että minun on muutettava "suuntaa" jotenkin.

Kuitenkin elän joka päivä. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä, kun en elä kuten jokin toivomistani poluista mielestäni edellyttäisi vaan hukkaan aikaa toissijaisten asioiden parissa. En kykene oppimaan niistä asioista joita teen, koska ajattelen, että minun olisi opittava jotain muuta, jotta elämäntarinastani tulisi sellainen kuin haluan. Jotta etenisin elämässäni johdonmukaisesti. Mutta mitä kohti?

Kuolemaa, väistämättä. "Vääränlainen" eläminen on ajanut minut itseinhon kierteeseen, jossa pieninkin epäonnistuminen herättää itsemurha-ajatukset. Minulle epäonnistumisia ovat jo pelkät ajatukset, vääränlainen ele ihmisten seurassa. Tulevat, mahdolliset epäonnistumiset, joiden pelkääminen saa minut lopulta huolehtimaan, että ne myös toteutuvat, koska olen liian halvaantunut kyetäkseni "vaihtamaan suuntaa". Alun musiikki auttoi minua eläytymään siihen, miltä toisista tuntuisi sitten, kun olisin kuollut.

Teen itselleni palveluksen ja lopetan elämäntarinan kirjoittamisen. Lopetan sen sekä omalta osaltani että toisten kohdalla. Annan kaaokselle vallan ja jätän sotkun järjestämättä. Sotku on todellisuutta, jossa sijaitsen, välillä sitä on vähemmän, välillä enemmän. En ole "menossa" mihinkään. Ei ole "huomenna" eikä "ensi jouluun mennessä", ne eivät sijaitse missään. Ei ole edes kokonaista "tänään" ennen puoltayötä.

"Elämäntarina" ja "johdonmukaisuus" ovat mahdottomia tavoitteita. Vaikka tämä hetki voikin olla kaikista pahin, koska se on juuri nyt, parhaimmillaan tämän hetken sotkussa on paljon enemmän värejä kuin kauniisti rakennetussa tapahtumien ketjussa ikinä.

Pitkästä aikaa

Tämä blogi oli kuolemassa heti alkuunsa. En ole vieläkään varma, montako tekstiä lopulta saan tuotettua, mutta haluan kirjoittaa nyt, koska monessa irtautumisblogissa aikajänne jää lyhyeksi. Haluan kertoa yhden version siitä, mitä tapahtuu irtautumisen jälkeen.

Ajatus- ja tunnemyrsky mylläsi voimakkaimmillaan irtautumisen aikaan. Melko nopeasti vanhoillislestadiolaisuuden jätettyäni halusin vain siirtyä eteenpäin, ajatuksissa ja teoissa. En alkanut elää mitenkään eri tavalla kuin aikaisemmassa elämässäni. Olen edelleen monipuolisesti kiinnostunut kaikenlaisista asioista. Syyllisyydentunne vain poistui. Siitä tiesinkin, että olin tuntenut syyllisyyttä esimerkiksi "vääränlaisen" musiikin kuuntelemisesta vain toisten uskovaisten vuoksi, en siksi, että olisin oikeasti pitänyt musiikkia jotenkin pahana.

Ajattelin aina, että haluan säilyttää kaikki vanhat ystävyyssuhteeni, vaikka en enää osallistuisikaan vanhoillislestadiolaisten menoihin. Läheiset ystäväni, joiden kanssa kasvoimme aikuisiksi ja pohdimme maailmaa syvällisesti, säilyivätkin ja ovat edelleen minulle todella tärkeitä. Joistakin ystävistäni olen etääntynyt jonkin verran, koska he ovat hyvin konservatiivisia ja turvallisuushakuisia ihmisiä - mitä myös kunnioitan. Meidän maailmankuvamme eivät vastaa toisiaan kovin hyvin, joten puheenaiheiden kanssa joutuu olemaan hieman varovainen. He ottivat eroamiseni jonkin verran raskaasti, ja ensimmäisen kerran sen jälkeen tavatessamme sain kuulla tarinoita ihmisistä, jotka olivat "kieltäneet uskonsa ja kuolleet pian sen jälkeen yllättäen ja vailla mahdollisuutta tehdä parannusta". Ehkä nuo tarinat tulivat meidän väliimme, oma vastaukseni niihin kun oli lähinnä, että itse en usko pelastuksen rajoittuvan vanhoillislestadiolaisiin.

Noin vuosi vanhoillislestadiolaisuudesta lähtemiseni jälkeen minulla tuli ateistinen vaihe. Se oli hämmentävää, koska eroprosessin aikana olin tuntenut niin suurta läheisyyttä Jumalaan. Enää en tuntenut mitään, en ainakaan minkäänlaista vastakaikua omiin kysymyksiini.

Tänään en usko teistiseen Jumalaan. En ole kristitty, vaikka kuulunkin kirkkoon. En ole mitenkään päättänyt olla olematta kristitty, mutta en kykene osallistumaan kristittyjen rituaaleihin tai lausumaan esimerkiksi apostolista uskontunnustusta ja todella tarkoittamaan sitä. Ajattelen, että jos kristittyjen Jumala on niin pikkumainen, että vahtii ihmisten arkipäiväisiä valintoja, jossain on vielä suurempi Jumala. Jos Jumala on, hän on kaiken yläpuolella, tai ehkä tuolla puolen, tai ehkä kaikkialla yhtä aikaa. Joka tapauksessa hän on suurempi kuin "armollinen", "kaikkivaltias", "laupias isä" tai mitään muutakaan, mitä ihmiset ovat kautta aikojen häneen liittäneet, kun ovat jotain ominaisuutta tarvinneet. Mielestäni kristinusko sisältää maagista ajattelua (esimerkiksi neitseestä syntyminen), jolla on historialliset ja kulttuuriset juurensa mutta josta meidän tulisi kyetä irtaantumaan, jos haluamme olla kypsiä ajattelijoita. En kykene uskomaan, että ihminen voisi päästä ajattelun välinein niin pitkälle, että onnistuisi loukkaamaan Jumalaa. Jumalaan verrattuna kun olemme aina kuitenkin vain lapsia - tai niin kristityt opettavat.