Tätä tekstiä olen pyöritellyt jo kuukausia. Aihe on vaikea! Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia.
Alussa oli suo, kuokka - ja Bach. Johann Sebastian Bach. Melko pian seurasi - tai nykyisessä järjestyksessä oikeastaan - ei. Ilman selityksiä: Nina Simone.
Niin paljon ihanaa, paheellista maailman musiikkia. Queen! Led Zeppelin! Alexi Laiho! (Maailman parhaita kitaristeja ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, kiistely on turhaa, koska kaikki ovat mestareita.)
Sittemmin vaikutuksen ovat eri vaiheissa tehneet mm. Beethoven, Kotaro Oshio, Club for Five, Sibelius ja Kuula ja Chisu. Ja Soile Isokoski.
John Williamsin kitaran sointi hivelee kuulohermoja milloin vain. Dvorakin sellokonserttoa ei voi jättää tästä pois, eikä Elgarin (teinivuosien muistona).
Tämä artikkeli on muun muassa -kokoelma. Muistan heiluneeni ylitsepursuava tunne sydämessäni Vivaldin neljän vuodenajan tahtiin hieman alle kouluikäisenä. Samassa vaiheessa kuumaa kamaa olivat erilaiset marssit. Sydän kipeänä lauloin "Mä vartiossa seison" joskus ensimmäisillä luokilla. Populaarimusiikin suhteen noudattelin valtavirtaa hyvin pitkään (niin kauan kun se oli kiellettyä). Ala-asteella Spice girls ja ne muut. Sittemmin suomalaista ja ulkomaista poppia ja rokkia. Vasta vapauduttuani kieltojen kahleista olen ymmärtänyt, mitä kaikkea musiikki voi olla. Edelleen löytyy loputtomasti uusia aarteita (tämäkin).
Pidän taitavien muusikkojen tulkinnoista, kuten tästä. Ehkä se onkin tärkein kuuntelukulmani suhteessa ihan kaikkeen musiikkiin. Siksi tämä erittäin vajavainen ja vain viitteellinen postaus päättyykin tähän:
Igudesman & Joo, aina kun siltä tuntuu. Ihan aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti