Vuosien jälkeen vanhempani ovat alkaneet käsitellä lähtöäni heidän ainoana oikeana Jumalan laumana pitämästään liikkeestä. Se tuntuu hämmentävältä. Minä jätin mustavalkoisuuden jo niin monta vuotta sitten, kauan ennen kuin kerroin siitä heille. Nyt he kirjoittavat minulle uskontunnustuksesta, ristinkuolemasta, pelastuksesta, turvasta.
Vuosi sitten huhtikuussa kaipasin ihmisiä, joiden kanssa voisin jakaa irtonaisuuden kokemuksen. En olisi voinut kuvitellakaan, millä tavalla siihen toiveeseen vastataan. Tapasin niin irtonaisen ihmisen, ettei hänellä ole edes kotimaata. Meistä on tullut toisillemme kotimaa ja turva. Vanhemmat heräsivät kai huomaamaan, etteivät tunne minua, ja se synnyttää heissä kipua. En ollutkaan aivan niin lähellä oikean valtakunnan rajoja kuin he halusivat uskoa.
Jälleen meidän todellisuutemme ovat niin kaukana toisistaan. Vanhempani uskovat minun olevan matkalla syvempään syöveriin kuin koskaan. Itse koen olevani uskonnollisempi kuin ehkä ikinä ennen. Tämä Jumala ei vaadi minulta nimeä, vaan kantaa ja on. Osoittaa elämän valtavuuden, ihmisyyden syvimmän merkityksellisyyden. Antaa kokonaisen ihmisen vapauden ja vastuun ja on kaikessa läsnä lähempänä kuin itse olen itseäni.
On erikoista miten pelot havahtuvat uuden elämän alussa. Samalla kun heittäytyy uuteen, vanha kuona lähtee virtaamaan kuin mutavyöry ja yrittää parhaansa mukaan hukuttaa kaiken hyvän alleen, viedä takaisin käpertyneisyyteen ja kuolemaan. Ja toisaalta miten hämmästyttävästi kaikki järjestyy, kun vain luottaa. Pelkään jopa käyttää usko-sanaa, koska tuota uskoa on useimmiten kovin vähän. Parhaansa mukaan on vain yritettävä luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti