Pienen kirjoitustauon aikana huomasin palaavani aina samoihin ajatuksiin. Tietoisuus ja puhe intuitiivisista ihmisistä, ns. "erityisherkkyydestä" vaikuttaa lisääntyvän. Facebookissa on ryhmiä erityisherkille ja artikkeleita löytyy jo monilta sivustoilta.
Tässä kohtaa tärkeä huomio: en välttämättä usko, että erityisherkkä-nimitys on paras tapa nitoa yhteen joukko ihmisiä ja sitten liittää heihin erilaisia määrittelyjä. Psykologiassa on tapana toimia näin - havaitaan jokin ilmiö, nimetään se ja yleistetään se kaikkialle, missä se voisi toimia. Periaatteessa horoskoopit toimivat samalla logiikalla: kuvauksessa on aina jotakin sellaista, johon ihmiset voivat samastua. On kuitenkin kiinnostavaa, että ihmiset samastuvat tällaisiin määrittelyihin, ja niiden kautta voi käydä hyvää keskustelua, joten en halua lytätä sitä keskustelua, joka tällaisista määrittelyistä voi nousta.
Eteenpäin. Monet erityisherkäksi itsensä kokevat ärsyyntyvät siitä, että erityisherkkyyttä kuvitetaan tyypillisesti keijukaismaisten hahtuvanaisten kuvilla. Tämä koskee etenkin nettiartikkeleita. Jotkut erityisherkät kokevat herkkyytensä olevan paitsi herkkävaistoisuutta myös toisinaan räjähtävää sisäistä voimaa. Minulle "erityinen herkkyys" tarkoittaa tietynlaista avointa suhtautumista olemassaoloon. Kaikki aistit ovat jatkuvasti herkkinä tarkkailemaan ympäristöä ja "imuroimaan" sitä.
Omat ajatukseni palaavat pääasiassa erityisherkkyyden kielteisiin puoliin. Vastaan lähes 100% erityisherkän tunnusmerkkejä. Olin äitini mukaan jo vauvana poikkeuksellisen valpas ja tarkkaileva (äidilläni on kokemusta lähes kymmenen vauvan äitiydestä). Minulle on lapsesta asti kerrottu, että olen ristiriitainen ja ailahteleva, ja että minun on luovuttava haaveilemisesta ja ymmärrettävä "elämän realiteetit". Tietenkin minun on ollut mahdotonta luopua haaveilemisesta, vaikka sinnikkäästi olenkin yrittänyt - ja totta kai sairastanut moista voimavarojen tuhlaamista.
Erityisherkkiä kehotetaan suojaamaan itseään liiallisilta ärsykkeiltä. Minun ärsykekynnykseni on ollut lapsesta asti matala, olen ns. "stressialtis", "stressiherkkä", nimityksiä riittää. Olen vuosien aikana menettänyt useita kertoja toimintakykyni lähes kokonaan, kun kuormitusta on kertynyt liikaa. Toimintakyvyn menetys liittyy erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin: raja alkaa olla lähellä, kun joudun väistelemään katsekontaktia, koska informaation lukeminen toisen ihmisen kasvoista tuntuu liian uuvuttavalta.
Oikeastaan en "lue" informaatiota kasvoista, vaan imaisen itseeni suodattamatta ja ilman erityisempia ponnistuksia kohtaamani ihmisen energian. Ponnistuksia vaatii tuon energian käsittely. Imaiseminen tapahtuu tahtomatta ja joudun ponnistelemaan tosissani, jos haluan välttää sen tapahtumisen. Joka tapauksessa sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu helposti uuvuttavaksi, etenkin jos olen vieraassa seurassa. Tutustumisen myötä läheisen ihmisen energioiden käsittely kevenee.
Energian käsittelyllä tarkoitan sitä, että aivoni alkavat heti imaisun tapahduttua antaa nimiä kohtaamani ihmisen olotilalle, jäsentää ja kategorisoida kaikkea hänestä imemääni tietoa. Tämäkin vaihe käynnistyy automaattisesti mutta vie paljon voimavaroja. Voin kertoa, että illanvietto kymmenenkin puolitutun tai puolivieraan ihmisen kanssa tarkoittaa alkoholittakin melkoista henkistä krapulaa seuraavana päivänä. Tietenkin olen aina ymmärtänyt, että vika on minussa, olen vain vääränlainen.
"Erityisherkkyys" tai ärsykealttius tarkoittaa minulle jatkuvaa taistelua liiallista kuormittumista vastaan. Toimintakykyni on aina ollut melko alhainen, koska kuormitun tavallisista päivittäisistä asioista ilmeisesti enemmän kuin ihmiset yleensä. Rauhalliseen ympäristöön hakeutuminen saa minut yleensä vain haluamaan vielä rauhallisempaan ympäristöön. Esimerkiksi kaupungissa jatkuvasti taustalla oleva liikenteen humina pitää minut yhtä lailla jatkuvasti hieman stressaantuneena. Kun mökkeilen maalla liikennemelun ulottumattomissa kavereiden kanssa toivon, että kavereidenkaan tuottamia ärsykkeitä ei olisi. Vaikka tapaisin joitakin ystäviäni vain tuollaisissa tilanteissa kerran vuodessa, rauhallisessa ympäristössä, kaipaan tapaamisen ilosta huolimatta vielä hieman rauhallisempaa ympäristöä. Oleellista on, että minulla on voimakas tarve saada itse säädellä, millaisia ärsykkeitä, minkä verran ja milloin olen valmis ottamaan vastaan.
Tällä hetkellä minulla on elämäntilanteeni vuoksi paljon vapaa-aikaa. Kuitenkin minusta tuntuu, että kuormitun päivittäin riittävästi, joskus liikaa. Tasaista kuormitusta ylläpitävät liikenteen aiheuttama taustamelu, kodinkoneiden äänet, oikeastaan kaikki ympäristön äänet, joihin en voi vaikuttaa, vaatteiden materiaalit, ruokien tekstuurit ja voimakkaat maut, tietyt ruoka-aineet kuten sokeri ja kofeiini, ihmisten kohtaaminen, kaikkialta tulviva, kaikkien aistien välittämä informaatio. Esimerkiksi jo 20 minuutin bussimatka on aisti-informaation sekasotku, jota joudun pudistelemaan itsestäni tuntikausia. Joku voisi sanoa, että minulla on vain liikaa aikaa analysoida tällaisia. Totuus on kuitenkin, että nämä asiat ovat kuormittaneet minua aina, vaikka olisin ollut "tehokaskin" ja saanut asioita aikaiseksi.
Toki saan nauttia välillä "erityisherkkyyden" hyvistäkin puolista. Huonot puolet ovat vain päässeet hallitsemaan olemistani enemmän. Sain kasvatuksen, joka ei tukenut herkkyyttä vaan minua kehotettiin karaistumaan, kehittämään itselleni teflon-pinnoitus ja ottamaan elämää kuin härkää sarvista. Elämä on kovaa mutta minun on oltava kovempi. Tietenkään minusta ei koskaan tullut teflon-pinnoitettua suorittajaa, mikä on totta kai oma vikani. En vain yrittäyt riittävästi tai sitten olen vain olemukseltani vääränlainen ja elämään kelpaamaton.
Erityisherkkyys on lähinnä tehnyt minusta hyvän itsemurhakandidaatin. Tähän asti elämässäni olen kiertänyt kehää. Olen yrittänyt kasvattaa itselleni teflon-pintaa, kuormittunut, romahtanut, keräillyt palasia, ponnistellut eteenpäin, saanut asioista taas kiinni, yrittänyt tulla hyväksi suoriutujaksi, romahtanut, keräillyt palasia, ryhtynyt aina uudestaan ja uudestaan ja taas romahtanut. Loputtoman monta kertaa olen kysynyt itseltäni, muilta ihmisiltä ja universumilta, mikä minussa on vikana, kun en selviä kuten kaikki muut näyttävät selviävän, vaan yrityksistä huolimatta romahdan aina uudestaan ja menetän elämänhaluni.
Tätä kehää kiertäessäni olen taistellut erityisherkkyyden kanssa kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan. Kaiken aikaa olen tiennyt, että vika on minussa. Olen vääränlainen. Olen epäonnistuja ja ressukka. Luja tahto vie vaikka läpi harmaan kiven, sanotaan. Se kuvaa tietynlaisia ihmisiä, joihin minä en kuulu. Jos harmaat kivet ovat käytännön elämän asioita, toki. Voin esimerkiksi hankkia itselleni akateemisia saavutuksia ihan mielen mukaan. Luja tahto ei kuitenkaan ole tähän mennessä tehnyt itse olemassaolosta helpompaa. Erityisherkkyys on harmaa kivi, jota ei halkaise edes Arthurin miekka; tuulimylly, jonka alle sorrun kerta toisensa jälkeen mutta jonka ympärikään ei pääse.
"Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid." - Albert Einstein
Erityisherkkyys on tehnyt minusta sensitiivisen erilaisille suosituille sanonnoille. Suosittu hokema on esimerkiksi, että elämässä on käytävä kohti omia epämukavuusalueitaan, jos haluaa kehittyä. Kuvittele, että suurin osa päivittäin kohtaamistasi asioista olisi epämukavuusalueellasi. Esimerkiksi herätyskellon soitto nostaisi stressikokemuksesi 60%:iin tunneiksi. Koneellinen hurina, jota on nykyisin vaikea paeta mihinkään, pitäisi sinut jatkuvasti epämiellyttävän virittyneenä. Puolitutun ihmisen kosketus tuntuisi iholla kaksi vuorokautta. Vain fleece olisi riittävän pehmeä materiaali ollakseen oikeasti miellyttävä hartioita vasten. Tämän päälle tulisivat kaikki ne haasteet, joista ihmisten päivät yleensä koostuvat, kaikki sekin ylimääräisellä informaatiolla höystettynä, jonka kyllä karsisi havaintokokemuksesta pois, jos osaisi.
Tätä, ja muuta, erityisherkkyys on minulle tarkoittanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti