Uskonnon uhri?

Osallistuin joskus eri uskonnoista eronneiden keskusteluiltaan. Siellä tuli puheeksi uskonnon uhriksi joutuminen. Jäin pohtimaan uhriutta tuon illan jälkeen, ja lopputuloksena minusta tuntuu melko vankasti, että en ole uskonnon uhri.

En tunne tarvetta syyttää vanhoillislestadiolaista liikettä tai SRK:ta mistään. Olen toisinaan miettinyt, että SRK:n johtokuntaa on helppo syyttää, kun puhutaan elämäntapanormien negatiivisista paineista vanhoillislestadiolaisten elämässä. SRK:sta tehdään mediassa vl-liikkeen hallitus jo pelkästään sillä, että johtokunnasta kysytään mielipiteitä erilaisiin asioihin. Johtokunta vastaa, kun siltä kysytään. En ole kuitenkaan huomannut, että sieltä oltaisiin oma-aloitteisesti ulospäin esiintymässä minään valtakoneistona. Väitän, että melko harva johtokunnan jäsen pitää itseään osana "vanhimpien apostolista kokousta". Toki SRK on toiminut niissä kaikkien tuntemissa asioissa väärin, mutta yritän sanoa, että media on asettanut SRK:n johtokunnan valta-asemaan vaatimalla sitä vastaamaan erilaisiin kysymyksiin kaikkien vanhoillislestadiolaisten puolesta. Välttämättä johtokunnassa ei ehdottomasti ajatella, että sillä olisi valta tehdä niin. Vahvasti yhdenmukaisuutta korostavat puheenvuorot ovat saaneet mielestäni ylimääräistä painoarvoa mediassa verrattuna johtokunnan asemaa ja valtaa pohtiviin puheenvuoroihin. Ja puhun nimenomaan johtokunnan jäsenten puheenvuoroista.

Sinänsä näen, että suuri valta on koko yhteisöllä yhteensä. Tavallisilla rivijäsenillä on valta pitää yllä tai uudistaa perinteisiä tapoja. Rivijäseniä on paljon enemmän kuin johtokunnan jäseniä. Usein tavalliset ihmiset valitsevat perinteiden ylläpitämisen. Tämän olen huomannut ystävieni kohdalla. Monet heistä ovat itse valinneet perinteisen linjan jatkamisen suhtautumisessa vaikkapa tv-ohjelmiin tai ulkonäön trimmaamiseen. Hyvinkin kriittisesti saatetaan keskustella ja pohtia erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta valitaan perinteinen linja. Eikä kyse ole laisinkaan siitä, että ihmiset olisivat yksinkertaisia tai yksioikoisia. Kyse on valinnasta, ainakin omassa tuttavapiirissäni. Perinteet jatkuvat, koska niitä jatketaan niin monissa kodeissa. Muutos syntyy tai tukahdutetaan sisältäpäin.

Tuossapa syy, miksi jäin arpomaan omaa eroani liikkeestä pitkäksi aikaa. Ulkoapäin mielipiteilläni ei ole mitään vaikutusta. Olen ulkopuolinen, "epäuskoinen" (usko Jumalaan ei merkitse mitään, jos ei ole vl) ja siis lähtökohtaisesti väärässä. On pysyttävä mukana, jos haluaa voida vaikuttaa. Ja sekin näyttää usein melkoiselta suossa rämpimiseltä, vaikka arvostankin ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa.

Toisaalta ajattelen kuitenkin, että myös konservatiivisilla vanhoillislestadiolaisilla on oikeus uskoonsa. En voi pakottaa ketään "avartamaan ymmärrystään". Yksinkertainen usko on parhaimmillaan kaunista ja tuomitsematonta, rakastavaa. Pysymällä liikkeessä ja elämällä kuten itse uskon oikeaksi olisin väistämättä loukannut monia ihmisiä. En ole anarkisti enkä aktvisti vaan ennen kaikkea pasifisti: jokainen on ansainnut rauhansa. En olisi voinut hyvin, jos olisin tiennyt tallovani varpaita ihan vain elämällä. Minun rauhani löytyi ulkopuolelta, ja lähtemällä jätin myös konservatiivit omaan rauhaansa. Tämä rauha ei maksa minulle mitään, koska en usko pelastuksen rajoittuvan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. En myöskään pahastu, jos liikkeen sisällä rukoillaan puolestani. Minäkin rukoilen ihmisten puolesta.

Se uhrius. Normatiiviset paineet kasvoivat vuosien saatossa, kun olin vielä liikkeessä. Kahdenkympin jälkeen yritin tosissani. Tapasin mielestäni mielenkiintoisia ihmisiä, etenkin sen väistämättömän Erään Tietyn. Menoa riitti monena iltana viikossa ja olinpa ry:n työvuoroissakin mukana, tosin en kantavana voimana. Silti kaikki tuntui kuin viimeiseltä mahdollisuudelta. Jos tämä ei toimi... Olin puoliksi valmiina lähtöön, yrittäen kuitenkin vielä. Ystävyys Tietyn Erityisen kanssa tiivistyi, ajattelin, että täytyy alkaa seurustella. Täytyy tehdä samoin kuin kaikki muut, niin pysyy mukana. Ja totta kai se Eräs oli hyvä kannustin.

Lopulta kannustimesta tuli taakka. Aloin ymmärtää, että jos ystävyys etenisi seurusteluksi, se kulkisi tuttuja reittejä mahdolliseen avioliittoon saakka. Tulisi lapsia. Olisin ansassa. En ikinä tulisi selviämään siitä, en ole koskaan halunnut äidiksi. En ainakaan kymmenen lapsen äidiksi, en ainakaan likimainkaan vielä, jos ikinä. Otin rajusti etäisyyttä todennäköisesti melko käsittämättömällä tavalla. Yhtäkkiä. En voinut muutakaan. En nähnyt ystävyyden jatkamista enää järkevänä, koska ihmissuhteiden täytyy muuttua johonkin suuntaan, etenkin vastakkaisten sukupuolten välillä. Ainakin, jos on jo uppoutunut sellaiseen. En pystynyt selittämään yhtäkkistä katoamistani, joten en edes yrittänyt. Lakkasin olemasta sille ihmiselle.

Olinko sittenkin uhri? Totta kai taustalla on paljon muutakin. Olen ollut masentunut monia vuosia elämästäni. En kuitenkaan vanhoillislestadiolaisuuden vuoksi, ainakaan pelkästään. Toisaalta onhan vanhoillislestadiolaisuuden "syytä", että olen ylipäänsä olemassa, suurperheen nuorimmistoa. Minua tuskin olisi, jos vanhempani eivät kuuluisi liikkeeseen. Ehkä olen sittenkin uhri.

Uskonnon uhriuden omaksuminen vain tuntuu liialta yksinkertaistamiselta. Omat ongelmani ovat sukupolvien ikäisiä, omaksuttuja ja perittyjä. Suurin osa niistä johtuu muusta kuin uskonnosta. Asiat ovat monimutkaisissa vuorovaikutussuhteissa keskenään. Jokaisessa asiassa on enemmän kuin kaksi puolta. Pesäero uskonnon asettamiin rajoitteisiin auttoi minua pääsemään käsiksi ongelmien oikeisiin syihin. Uhriuteen heittäytymällä jämähtäisin paikalleni.

Uskonnoilla, muillakin kuin vanhoillislestadiolaisuudella, on varmasti aitoja uhreja. En halua tällä tekstillä kyseenalaistaa kenenkään kokemuksia. Oman uhriuteni pohtiminen vain tuntui tällä kertaa mielenkiintoiselta. Kokemus on aina tosi, oli se mikä hyvänsä, jos se tuntuu itselle todelta. Sen kummempia perusteluja ei tarvita.